Pyhä Birgitta pelasti pikkutytön metsästä 1375

Satuin törmäämään Pohjanmaan historian lähteiltä kertomukseen Karlebyn eli Kaarlelan ensimmäisistä nimeltä tunnetuista ihmisistä. Vadstenan Pyhän Birgitan seuraajien hurskaustyön ansiosta on vuodelta 1375 säilynyt kertomus merkillisestä pikkutytön pelastumisesta, ajalta jolloin ei vielä satoihin vuosiin keksitty rakentaa minkäänlaista kaupunkia tai satamaa noille rannoille.

"Helena, seitsemän vuotta, Laurentius Torissonin tytär Karlabyn kylästä Petersören pitäjästä Turun hiippakunnassa, lähti Erikinpäivän jälkeisenä maanantaina isänsä talon ympärillä sijaitsevaan tiheään metsään, jossa kulki sinne ja tänne vailla ruokaa kymmenen päivän ajan eksyksissä, ympärillään mitä raivokkaimpia petoja, kuten karhuja, susia, monenlaisia käärmeitä ja muita mitä vaarallisimpia olentoja jotka vaeltavat yössä. Hänen isänsä etsi suuri naapurijoukko mukanaan häntä pitkään, kunnes luopui turhasta työstä ja vaivasta. Muutaman päivän päästä hän päätti lähteä pyhiinvaellukselle, mikäli löytäisi mainitun tyttärensä elossa. Ja seuraavana päivänä, joka oli seuranneen viikon neljäs, tyttö löysi laumastaan erkaantuneen eläimen, ja kymmenentenä päivänä hän löysi isänsä talon. Kun häneltä kysyttiin, miten hän oli pysynyt hengissä vailla ruokaa, hän kertoi ettei ollut nälissään ennenkuin palasi kotiinsa. Oi Kunnianarvoisa Rouva, kaikkien vaarassa olevien Suojelija, olen nyt todella vakuuttunut armollisuudestasi, Sinä joka jo ennen kuin apua pyydettiin suojelit avutonta tyttöä välttymästä petojen raatelemaksi tai nälkään kuolemasta. Tämä mies tyttärineen, sekä suuri joukko heidän naapureitaan saapui Vadstenaan 17. elokuuta, ja kertoi nämä tapahtumat tosi uskossa, ja asiasta todistivat naapurit, nimittäin Bero Slukir Lamershambyn kylästä, Summepate Asmundabystä, ja Weroleon Lappalaxin kylästä, kaikki samasta pitäjästä ja hiippakunnasta.

Asmundaby on ilmeisesti nykyinen Åsmus, Lamershaby nykyinen Larsmo, ja Lappalax nykyinen Lepplax.

Tässä on alkuperäinen latinankielinen teksti: 

Helena septem annorum, filia Laurencij Torisson de opido Karlaby parrochie Petaris heredh (= Petersöre) Aboensis diocesis, feria secunda post festum Erici intrauit heremum densissimam sui patris opido circumiacentem, in quo sine cibo huc illucque discurrens per decem dies errabat cum ferocissimis bestijs, videlicet vrsis, lupis diuersique generis serpentibus et huiusmodi permaxime multitudinis inhabitantibus ibidem, conuersando et noctibus accubando, quam pater cum multa vicinorum turba requirens diu et minime jnueniens desijt tandem, casso labore atque superuacuo fatigatus. Post hec transactis aliquibus diebus fecit votum peregrinacionis pro filia predicta, si eam viuam inuenire posset. Et sequenti die, que erat feria quarta sequentis ebdomade, puella ipsa jnuenit jumentum in heremo discurrens separatim a grege et hoc sequens decima die ab hac, qua recessit, reuersa est in domum patris sui. Quesitaque quomodo tam diu sine cibo viuere potuit, respondit se hijs diebus, antequam appropinquaret opido, esuriem non sensisse. O reuerenda domina, uerum periclitancium refugium, iam in veritate comperi quod insunt tibi vera misericordie viscera, quia te presciens jnuocandam, eciam priusquam jnuocareris, teneram puellam, ne deuoraretur a bestijs aut a fame deficeret, defendisti! Hic homo cum filia et multa vicinorum turba xvij kl. augusti Wastenam veniens ista nobis confessus est cum vere fidei juramento, quod testificabantur vicinj sui, videlicet Bero Slukir de opido Lamershamby, Summepate de opido Asumundaby, Weroleon de opido Lappalax eiusdem diocesis atque parrochie.

_______________________________

Acta et processus canonizacionis Beate Birgitte. Efter Cod. A 14 Holm., Cod. Ottob. Lat. 90 o. Cod. Harl. 612 med inledning, person- och ortregister

Samlingar utgivna av Svenska Fornskriftsällskapet. Ser. 2 Latinska skrifter. Band I. Acta et processus canonizacionis Beate Birgitte. – Uppsala. Almqvist & Wiksells boktryckeri-A.-B. 1924–1931.

(Sivu 139)

Hic incipit nouus quaternus apportatus de Swecia , in quo continentur et nar- 

rantur miracula ostensa per dominam Brigidam etc. In quo continetur 

commissio , quam fecit episcopus Lincopensis quibusdam presbiteris , quatenus 

examinarent peregrinos aduenientes ibidem super miraculis ostensis per bea- 

tam Brigidam etc. 

"Jokakodin Paavo Kaikkonen" ja taidepapisto

Sivu Taide 1/2025 -lehdestä

Joka kodin Paavo Kaikkonen! Oikein museossa! Merkillistä…

Museoissa voi nykyään olla melkein mitä tahansa. Mutta tämän Kaikkosen näyttely oli Emil Halosen museossa Lapinlahdella kokonaisen vuoden. Piti jopa Taide-lehden päätoimittaja Pessi Rautionkin matkustaa Pohjois-Savoon.

Halosten ja Kaikkosten taiteilijasuvut olivat yhteydessä ainakin niin, että Paavo Kaikkosen isä ja Pekka Halonen olivat serkuksia. Isä-Kaikkonen oli myös taidemaalari, ja pojasta (1920-1977) tuli maisemamaalari. Hänen töitään on arviolta noin 2000-3000, ja hän kykeni sen verran elättämään itseään, että pystyi rakentamaan itselleen talonkin.

Kaikkosen työt olivat pääasiassa talvisia tai syksyisiä maisemakuvia, joiden innoitus on selvästi tullut Pekka Haloselta. Hän myi taulunsa itse, ja voisi sanoa, että ”Paavo Kaikkosia roikkuu käytäönnössä jokaisen sodanjälkeisen yläsavolaisen kodin seinillä”. Kuvat olivat haluttuja, huokeita, ja varsin hyvällä taidolla tehtyjä.

Olen saanut sen verran varoituksia taidekuvien julkaisemisesta, että julkaisen tässä vain otoksia hakusivuilta. Tässä ei siis ole Paavo Kaikkosen maalauksia, vaan umpimähkäinen näkymä erään hakusivun osasta. Mitä lie kuvia.

Nyt siis Taide-lehden toimittaja saapui paikalle. Kävi ilmi, että hänellä on vaikeuksia käsitellä aihettaan edes pitkän tikun kanssa. ”Kaikkosen teokset ovat tosin aiheiltaan ja sommittelultaan jotakin sellaista, jota nykytaiteen silmällä ei osaa oikein lainkaan katsoa, sille silmälle nämä ovat lähellä ei-mitään”.

Mutta sitten toimittaja ryhtyy pohtimaan, ”onko tämä maun demokratisoitumista, museon ja taiteen lähestymistä laajaan  yleisöpohjaan, eräänlaista inklusiivisuutta, mukaan ottoa? Vai onko tämä taiteen ja laadun käsitteen […] radikaalia poispyyhkimistä?”.

(Olisiko "maun demokratisoitumista" itse asiassa, että kutakuinkin mikä tahansa on "taidetta", jos taiteilija sen sellaiseksi ilmoittaa?).

Hän huolestuu: ”Moni kun varmaan kai haluaa nähdä ja pohtia juuri taidemaailman laadukkaaksi näkemää ja määrittelemää taidetta”.

Ymmärränkö oikein, että on ero yleisöllä ja yleisöllä, ja että se parempi yleisö haluaa "pohtia" heille määriteltyä laadukasta taidetta, jota valmiiksi ja akateemisin iskulausein kiteytettynä nonsensena heitä ohjataan "pohtimaan"?

Toimittajalla ei tule mieleenkään, että juuri ”taidemaailman laadukkaaksi määrittelemä” taide ei välttämättä ole koko kuva taiteesta, ja että sen piireissä tavan takaa yritetään vakuuttaa katsojille miten teipattu banaani tai sata hiekkakakkua galleriassa on syvällistä ja silmiä aukovaa korkeataidetta. 

Toimittajan on pakko tunnustaa, että ”hyvällä tahdolla” Kaikkosen työt ovat ihan hyvin tehtyjä. Mutta niistä on vaikeampi tunnistaa ”maalaamishetken atmosfääri, valo, tunne tai säätila”. Hetkinen! Eivätkö nämä ole juuri niitä asioita joita katsoja voi kokea? Joita joku sitten ”ei osaa oikein katsoa”?

Toimittajan mukaan se, että jotkut haluavat tällaista ostaa, on sosiologinen kysymys, rahvaan asia, ei kvalifioidun yhteisön asia. Hän ei osaa ajatella sitä, että kaupallinen taide on keinotekoisesti ylihinnoiteltua, ja että on tuhannesti parempi että kunnollista ja ihan oikeaa taidetta saa koteihin halvemmallakin. Vieläpä sellaista joka pitää arvonsa silloinkin kun kaupallisen taidehypetyksen huurut ovat haihtuneet.

Mitä tulee Kaikkosen traagiseen loppuelämään, hänet tappoi käytännössä verottaja. Kun taiteilijalla ei ollut kykyä esittää selvitystä ”taulujen tuottoihin kuluneista menoista, iski harkintaverotus”, Kotiseutuliiton artikkelissa kerrotaan. Talo oli myytävä, paettava lasten luo Ruotsiin, ja viina sitten hoiti loput.

Muistan hyvin miten noihin aikoina 70-luvun lopulla myös minua vaadittiin yrittäjäksi, erinäisten lisämaksujen lisäksi. Verottaja sitten arvioisi, miten paljon minun tapauksessani ”pitäisi” ansaita yritykselläni. Selvisin asiasta, kun pystyin todistamaan eläväni palkkatyöllä, ja mikäli jotain nuotteja muka paperille söhräisinkin, olen aivan tavallinen amatööri, ei mikään laillistettu ja kanonisoitu säveltäjä.

Tälläkin tavalla raha on ollut taiteen takana. Tähän perään puolitörkeä alatyylinen ilmaisu.    

Kun MINÄ-MINÄ halusi myös näkyä

Vanhanajan sivistyneistön keskeisimpien käskyjen joukkoon kuului, että piti välttää sanaa ”minä”. Siitähän sitten seurasi hupaisesti hölmöyksiäkin, kuten kiertoilmaisu ”allekirjoittanut”, vaikka asia ei esitettykään paperilla, eikä siis allekirjoitustakaan tehty.

Mutta ajatus oli hyvä. Sivistynyt ihminen otti huomioon muut ihmiset, eikä käyttynyt egosentrisesti. Egosentrisyys oli selvästi kehittymättömyyttä, ja sen vuoksi myös lapsia kehotettiin välttämään minäkeskeisyyttä.

(Sivistyneellä ihmisellä oli myös tähän liittyen velvollisuus kohdella palvelijoita inhimillisesti, mikäli sellaisia oli. Palvelijoista pidettiin huolta vielä silloinkin, kun he kävivät vanhoiksi. He osallistuivat juhliin, ja he olivat yleensä perheenjäsenen tapaisia.

Nykyihminen ei tällaista juuri ymmärrä. Ja kyllähän on kosolti kertomuksia kauheuksista joita palvelijat saattoivat kokea. Mutta todellinen sivistyneistö halveksi tällaisia perheitä. Mitä lie äkkirikastuneita ja nousukkaita ovatkaan.)

Tänä päivänä, kun sosiaalinen teknologia on kehittynyt lähes totaaliseksi, minulla on välillä melkoisia vaikeuksia nykymenon kanssa. Kokemukseni ovat pelkästä Facebookista - Eksästä, Instagramista tai Tiktokista en halua kuullakaan. ”Kaverini” olivat aluksi vain perheenjäseniä, sittemmin myös työtovereita, entisiä oppilaita, ja muita tuttavia. Useimmat ovat aivan tavallisia normaaleja sivistyneitä ihmisiä, mutta joukossa on ollut omituisempiakin tapauksia.

Kaikkina aikoina on ollut monia, joilla on ollut pakottava tarve päteä. Kun se faktinen pätevyys ei välttämättä ole riittänyt, siitä seurasi hupaisia tarinoita. Tänään päteminen on lähes välttämätön hyve. Ja usein se on melko kiusallista katsoa.

Eräs pätevyystyypeistä on henkilö, joka päivästä toiseen lähettää itsestään omia kuvia eli selfieitä. Monia heistä varmasti lohduttaa, kun toiset kommentoivat kuvia sanoilla ”ihanaa, olet kaunis”. Ja ymmärrän senkin, että selfien avulla moni näyttelijä, esiintyjä tai malli saattaa hyötyäkin näkyvyydestään. Mutta jotenkin minusta kuitenkin tuntuu siltä että takana myös on murheellisempia asioita. 

Kun me kerran olemme sosiaalisia eläimiä, eikö olisikin somaa jos saisimme yhteyden hyvin moniin ihmisiin, saisimme tukea omalle olemassaolollemme, hyväksymistä yhä useammalta? Sitten niitä ”muita” alkaa tulla. Tulee niitä jotka ovat päätyneet toisenlaiseen elämäntapaan, tulee sellaisia joita suorastaan kauhistaa meidän tapamme olla, tulee niitä jotka pysyäkseen omassaan suorastaan vihastuvat ja vaativat meitäkin muuttamaan olemisemme luonnetta. Ja siitä vasta meidän vaikeutemme alkavat.

Voi vain arvata miten paljon mielenvahinkoa tällainen somekulttuuri aiheuttaa.

Netissä pyörinyt kuva, ehkä alunperin venäläinen.

Niinkuin Marcel Proust romaanisarjassaan ”Kadonnutta aikaa etsimässä” kuvaa keskiluokan hirmuista taistelua kohoamisesta näennäisesti loputtomien arvokerrosten keskellä, niin somen pätevöitymispyrkimyksissä näkee hauskoja välähdyksiä prestiisin signaloimisesta. Jotkut täyttävät tilinsä valmistamiensa ruokien kuvilla, ja niistä näkee usein kuinka tarkoin aterioiden ominaisuudet ja ulkonäöt peilautuvat julkisten esikuvien mukaisiksi, rennosti päälle heitettyä viheroksaa unohtamatta.

Jotkut kiinnittävät ahkeraa huomiota terveysstatuksensa korkeaan tasoon, muistuttaen tiuhaan heräävänsä ani varhain, juoksevansa aina moniaita kilometrejä, ja ihastelevansa päivittäin muodikkaimpia kuntosalin ihmelaitteita.

En toki heitä paheksu, mutta uumoilen kuitenkin aika monien piilottelevan samaan aikaan melkoista alemmuuden tuntoaan. ”Olenhan minäkin sentään arvostettava henkilö!”.

Kun somessa yleisimmin naureskellaan loputtomille söpöille kissavideoille, ne ovat lopultakin somen kaikkein terveintä sisältöä.